kokemuksia kuoleman rajalta

TÄMÄ ON ENTISEN JEHOVAN TODISTAJAN, HAYDEE CORTESIN, KERTOMUS OMASTA RAJATILAKOKEMUKSESTAAN

 

Jehovan Todistajat kastoivat minut vuonna 1970. Minä uskoin Jumalaan mutta minä en uskonut että Jeesus Kristus oli Jumala. Minä uskoin että Jeesus Kristus oli jumala (pienellä alkukirjaimella), todellisen Jumalan luoma. Minä en uskonut kuoleman jälkeiseen elämään ja vielä sitäkin vähemmän minä uskoin että tietoinen henki jättäisi ruumiin kun ihminen kuolee. Minä en uskonut minkäänlaisiin ihmeparanemisiin, enkä minä uskonut että Jumala puhuisi ihmisille näkyjen ja unien kautta. Minä uskoin että kaikenlaiset parantumiset, ihmeet ja näyt olivat paholaisen työtä. Minä olin hyvin uskollinen Jehovan todistajien opetuksille, ja kukaan ei voi vakuuttaa minulle toisin.

 

12 päivä Syyskuuta, 1973, minä olin sairaalassa valmiina keisarinleikkaukseen. Kun minä olin leikkauspöydällä, minä pystyin näkemään kuinka lääkärit ja hoitajat valmistautuivat työnsä tekemiseen ja he ikäänkuin maalasivat vatsaani oranssilla nesteellä. Minä olin huolissani siitä ja minä kysyin heiltä että mitä he tekevät. Lääkäri selitti minulle että heidän täytyy tehdä näin ennen nukuttamista. Heidän täytyisi antaa minulle anestesia ainetta ja leikata vatsani auki samantien, välttääkseen näin vauvan nukuttamisen.

 

He aloittivat anestesia aineen tiputtamisen suoneeni ja minä tunsin oudon tuntemuksen. Minun kehoni jäykistyi, mutta minun mieleni pysyi hereillä. Minä tajusin että he leikkaisivat minun vatsaani ja minä en ollut nukahtanut. Minä yritin liikkua ja huutaa epätoivossani mutta kaikki yritykset olivat turhia. Minä aloin tuntea kauheaa kipua kun he leikkasivat vatsaani. Yhtäkkiä, kaiken tämän kivun keskellä, minä kuulin äänen joka sanoi; ”Katso mitä sinulle tulee tapahtumaan.”

Sillä hetkellä minut vedettiin ulos kehostani hyvin äkillisesti. Minä liikuin nopeasti pyörivällä liikkeellä kohti huoneen kattoa. Minä leijuin siellä katsoen alas mitä hoitohenkilökunta teki minulle.

Minä näin kun minun vauvani otettiin ulos kohdustani. Minä tunsin itseni hyvin surulliseksi ja sanoin: ”Mitään ei ole tehtävissä, kaikki on ohi minun kohdaltani maan päällä. Minä olin niin halukas näkemään vauvani ja minä en edes voinut pitää sitä käsivarsillani”. Minä muistin toisia lapsiani haikeudella ja sanoin, ”Tämä on loppu; nyt minun lapseni unohtavat minut”.

 

Minä aloin liikkumaan ylöspäin. Minä olin tietoinen siitä että minulla ei ollut kiinteää kehoa. Minä olin jonkinlainen energian muoto joka liikkui korkealla nopeudella pyörivässä liikkeessä. Minä olin täysin tajuissani. Minä tiesin että minä olin oma itseni ja minulla oli kaikki muistoni mukanani. Minä tiesin että minä olin jättänyt maanpallon taakseni. Minä löysin itseni sysimustalta tasangolta. Minä aloin kysymään kysymyksiä itseltäni. ”Onko tämä maailmankaikkeus? Missä minä olen? Minne minä olen menossa? Olenko minä täällä ikuisesti?” Yhtäkkiä minä aloin tuntea jotakin hyvin omituista. Ainut sana millä voin kuvata sitä on kärsimys, tai piina. Samaan aikaan minä pystyin tuntemaan että minä tarvitsen omaa kehoani. Minä halusin lähteä sieltä ja saada minun kehoni takaisin. Minä en pystynyt kestämään sitä kärsimystä. Minä muistin äänen joka puhui juuri ennen kuin lähdin ruumiistani (”Katso mitä sinulle tulee tapahtumaan.”) Minä aloin kirkua, ”OLE KILTTI, ÄLÄ ANNA TÄMÄN TAPAHTUA! MINÄ HYVÄKSYN ETTÄ EN ENÄÄ IKINÄ MENE TAKAISIN MAAN PÄÄLLE, MINÄ HYVÄKSYN ETTÄ EN IKINÄ NÄE MINUN LAPSIANI UUDESTAAN, MUTTA MINÄ EN VOI HYVÄKSYÄ SITÄ ETTÄ MINÄ OLEN TÄÄLLÄ IKUISESTI. EI! OLE KILTTI, ÄLÄ ANNA TÄMÄN TAPAHTUA!” Samatien minä kuulin monen äänen sanovan samanaikaisesti, ”Tämä on jotta uskoisit”. Minä vastasin että minä uskon vain Kaikkivaltiaaseen Jumalaan.

 

Sitten tuli hiljaisuus.

 

Kärsimys jota koin pysähtyi ja minä aloin liikkua valtavalla nopeudella jälleen. Minä löysin itseni taas sairaalan katosta. Tällä kertaa minun kehoni makasi paareilla ja minä näin hoitajan joka taputteli kehoani kasvoille sanoen, ”Haydee, herää!” Minä pystyin selvästi näkemään hänet samalla kun liikuin kohti kehoani. Sitten minut pudotettiin hellästi kehoni sisään. Hoitaja taputteli vielä kasvojani ja kutsui minun nimeäni. Minä avasin silmäni ja siinä hän oli, aivan silmieni edessä.

Minä katsoin häntä silmiin ajatellen, ”Minä toivon että tietäisit mistä minä olen tullut”. Minä en saanut kokemusta millään karistettua mielestäni ja minä olin valtavan huolissani ihmisistä maailmassa. Minä ajattelin, ”Jehovan todistajat pettivät minut, me olemme hengellisiä olentoja lihallisessa kehossa ja me tulemme ulos kehostamme kun kuolemme!” Ihmiset eivät tiedä mitä heille voi tapahtua. Heidän täytyy saada tietää tästä!”

 

 

Matt 8:11-12, ”Ja minä sanon teille: monet tulevat idästä ja lännestä ja aterioitsevat Aabrahamin ja Iisakin ja Jaakobin kanssa taivasten valtakunnassa; mutta valtakunnan lapset heitetään ulos pimeyteen; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys."

 

Matt 25:30, ”Ja heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.”

 

Minä pääsin sairaalasta pari päivää tämän jälkeen. Minä en pystynyt olla ajattelematta minun ihmeellistä kokemustani. Minä toistelin itsekseni, ”Jehovan Todistajat pettivät minut opettaessaan että meidän kehostamme ei tule ulos henkeä kun me kuolemme, minä juuri koin sen”. Minä aloin välittää jokaisesta tässä maailmassa. Minä halusin varoittaa jokaisesta siitä pimeästä paikasta. Sitten minä aloin uskomaan Jeesuksee Kristukseen minun Herranani ja Pelastajanani, sekä käydä Kristityssä seurakunnassa.

 

Sen jälkeen kun oli ottanut Jeesuksen Kristuksen vastaan minun Herranani ja Pelastajanani, minä heräsin yhtenä yönä ja nousin ylös sängystäni. Kävellessäni ovea kohti minä katsoin taaksepäin sängylle ja minä näin mieheni nukkumassa ja minun hämmästyksekseni, minun kehoni oli siellä hänen vieressään. Minä tajusin että minä olin jälleen kehoni ulkopuolella mutta tällä kertaa minä en ollut muodoton energia joka liikkui suurella nopeudella. Tällä kertaa minulla oli keho. Minä ojensin käteni eteen ja katselin tätä uutta kehoa. Sitten minä katsoin lasteni makuuhuoneeseen ja minusta tuntui surulliselta jättää heidät. Minä ajattelin, ”kun minun lapseni heräävät, he näkevät että minä olen kuollut. He hautaavat minut ja he unohtavat kaiken minusta. Heillä ei ole ketään joka pitäisi heistä hyvää huolta, voi poloisia”.

 

Sitten minä polvistuin lattialle ja aloin rukoilemaan, ”Herra, ole kiltti, Sinun Poikasi Jeesuksen Kristuksen nimessä, palauta minut kehooni. Minun lapseni tarvitsevat minua.” Minä tunsin voiman joka nosti minut hitaasti lattialta ja asetteli minut sängyllä olleen kehoni yläpuolelle. Minä aloin hitaasti laskeutua kohti kehoani kunnes minun henkeni meni lopulta sen sisälle. Minä yritin heti avata silmiäni ja liikua mutta kehoni oli kankea kuin seinä. Kaikki yritykset liikkua olivat turhia. Minä tulin epätoivoiseksi ja aloin rukoilla, ”Herra, ole kiltti, minun lapseni tarvitsevat minua; ei ole ketään joka heistä pitäisi kunnolla huolta, palauta minut takaisin eloon.” Minä aloin tuntea ikäänkuin neulat olisivat pistelleet minua kehoni sisältä. Minä tunsin elämän voiman ja sydämen sykkeen. Sitten minä yritin avata silmäni ja tällä kertaa ne aukesivat. Sitten minä liikutin sormiani tarkistaakseni liikkuvatko ne, ja ne liikkuivat. Sitten minä hyppäsin ylos sängystäni ällistyneenä.

 

Minä olen kertonut kokemuksestani eri seurakunnissa ja monien elämä on tullut kosketetuksi ja ihmiset ovat antaneet sydämensä Herralle. Kunnia Jumalalle.

Tämä on Afshin Javidin kertomus hänen matkastaan Islamin eksytyksestä kohti Jeesuksen rakastavia ja armahtavia käsivarsia.

 

VANKILATUOMIO

 

Synnyin Etelä-Iranissa, Abadanissa, muslimiperheeseen. Isoisäni oli muslimijohtaja ja minäkin liityin Hizbollahiin. Malesiaan matkustaessani jäin kiinni 30 laittoman passin hallussapidosta ja jouduin vankilaan, jossa aloin opettamaan muille Islamin uskoa. Normaalisti muslimit rukoilevat 3 kertaa päivässä mutta minä rukoilin 4-5 kertaa, sillä halusin olla lähempänä Jumalaa. Luin koraanin kannesta kanteen useita kertoja ja ruokoilin vielä iltaisinkin.

 

PAHA HENKI ILMESTYI

 

Eräänä iltana meditoidessani henki ilmestyi huoneeseeni, siinä oli paljon enemmän voimaa kuin pystyinkään käsittämään ja jouduin kauhun valtaan. Yritin karkottaa sitä ja käskin sitä lähtemään Allahin nimessä, mutta mikään ei auttanut. Sillä hetkellä olin todella epätoivoinen ja minusta tuntui että tukehdun ja kuolen, ja rukoilin apua Jumalta. Samassa hetkessä kuulin äänen joka sanoi "hengitä Jeesuksen nimessä" , enkä ajatellut asiaa ollenkaan. Minusta tuntui että hukun kunnes joku heitti köyden pelastuksekseni, johon tartuin välittömästi. Sanoin "Jeesus jos olet oikeasti olemassa, näytä itsesi" ja kaikki palasi ennalleen ennen kuin edes sain lauseeni loppuun, tämä ei kuitenkaan ollut kääntymykseni ajankohta vain hämmennykseni alku. Miksi Jeesus auttaisi muslimia?

 

EPÄILYS JUMALAN OLEMASSAOLOSTA

 

Olin tehnyt kaikkeni ollakseni hyvä muslimi, olin osallistunut teloituksiin ja tehnyt kaikkea jota ajattelin Allahin tahtovan. Tiesin että jokin oli vialla, mutta yritin unohtaa sen. En epäillyt Allahia mutta kysymys siitä miksi Jeesus auttaisi muslimia vaivasi mieltäni. Uskoin Mohammediin, viimeiseen profeettaan, miksi ihmeessä Jeesus auttaisi juuri minua. Olin sekaisin ja hämmentynyt kahden viikon ajan, jonka jälkeen rukoilin ja pyysin Jumalaa näyttämään minulle tietä. Sillä hetkellä päässäni pyöri koraanin sanonta siitä että Allahin tavat ovat tuntemattomat, mietin oliko Jumala oikeasti sellainen vai oliko Jumalalla tietty tehtävä ja tarkoitus minun varalleni. Luulin ikinä esittäisi tätä kysymystä, tai saisi siihen vastausta, mutta tein niin ja rukoilin sydämmeni pohjasta pyytäen Jumalaa näyttämään minulle tietä ja kertomaan mitä hän haluaa minun tekevän. Kahden viikon ajan istuin samassa kohdassa rukoillen, heräsin samasta kohdasta ja nukahdin samaan kohtaan. Hereillä ollessani rukoilin koko ajan Jumalaa pyytäen häneltä vastauksia kysymyksiini. En saanut vastausta, ja turhauduin. Ajattelin että antaa asian olla enkä pystyisi mitenkään selvittämään tahtoasi. En edes ollut varma oliko Jumalaa olemassa.

 

OLEN, TIE, TOTUUS JA ELÄMÄ

 

Ajattelin että jos Jumala on kaikkivaltias, hän näki sydämeeni ja tiesi että rakastan häntä, millä tahansa nimellä kutsuisin häntä. Mietin miksei Jumala vastannut minulle, vaikka rukoilin 2 viikkoa putkeen, ja ajattelin että alan kulkea elämää omaa polkuani myöten ja teen mitä haluan. Samassa tunsin Jumalan voiman täyttävän huoneen. Sillä hetkellä mietin suurinta syntiä jonka tiesin, Jumalan epäilemistä ja kyseenalaistamista. Lisäksi minulle oli opetettu että Jumala ei ikinä vieraile ihmisten keskuudessa tai näyttäydy heille. Pelkäsin, sillä tiesin että olin syyllistynyt anteeksiantamattomaan syntiin, ja Jumalan henki oli huoneessa. Itkin ja luulin kuolevani syntieni takia, en halunnut kuolla. Käperryin seinää vasten itkien ja anelin Jumalan anteeksiantoa. Yhtäkkiä tunsin kosketuksen olallani ja kuulin sanat "Annan anteeksi", samalla hetkellä sydämmeltäni putosi taakka. Kysyin kuka hän oli ja kuulin vastauksen, "Olen tie, totuus ja elämä". Kuullessani Jumalan sanat tiesin niiden tärkeyden mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä ne tarkoittivat. Minulla ei vieläkään ollut käsitystä kuka tämä Jumala oikein oli. Kysyin hänen nimeään, se oli Jeesus Kristus. Heittäydyin maahan ja aloin nyyhkyttämään, siitä on 18 vuotta mutta en vieläkään ole unohtanut hänen armoaan ja rakkauttaan. En pysty unohtamaan. Tunsin sieluni armahdetuksi ja itkin, koska olin koko ikäni yrittänyt miellyttää Jumalaa, mutta mikään mitä olin tehnyt ei ollut oikein. Minusta tuntui petetyltä, sillä minulle oli opetettu että Jumala oli joku, joka hän ei oikeasti ollut. Sydämeni täyttyi Jumalan totuudesta, rakkaudesta, armosta ja anteeksiannosta. Itkin kaksi tuntia ja kääntäessäni kasvoni Jumalaan päin, minä näin valtavasti ihmisiä, kaiken ikäisiä ja maalaisia, ja näin myös jokaisen heidän tekemänsä synnin. Kysyin Jumalalta kuinka pystyisin elämään näiden syntisten ihmisten keskuudessa ja hän sanoi, "Pystyn antamaan heille anteeksi yhtä helposti kuin annoin anteeksi sinullekkin, mutta kuka kertoo sen heille", "Minä" vastasin. 

 

 

Tämä on Tamara Larouxin kertomus Club-700 ohjelmassa missä hän oli Pat Robertsonin haastateltavana. Videon alkuperäinen kieli on Englanti jonka olen yrittänyt kääntää parhaani mukaan Suomenkielelle.

 

Pat:

Tamara Laroux oli 15-vuotias ongelmallinen teinityttö joka yhtenä päivänä otti äitänsä omistaman aseen, laittoi sen rintaansa vasten ja veti liipasimesta. Hänen kehonsa vietiin kiirellisesti sairaalaan mutta hän sanoo että hänen sielunsa meni jonnekkin muualle.

 

Tamara:

”Minä olin täysin vakuuttunut siitä etten voisi mitenkään elää onnellista elämää, ja jos en pystynyt elämään onnellisesti, en halunut elää ollenkaan. Se alkoi kun vanhempani erosivat, rikkinäisestä kodista. Minä uskon että tästä tapahtumasta johtuen minun mielenlaatuni alkoi muotoutumaan ja kehittymään ja aloin kokea itseni hylätyksi. Koska minä olin pieni lapsi niin minä en ymmärtänyt kaikkea ja minä luulin että vanhempieni ero johtui minusta. Tuo hylkäämisen tunne vain kasvoi, minä aloin nähdä itseni taakkana muille ihmisille. Minä otin kaikki pienetkin kommentit jotka olivat hyvin merkityksettömiä ja tein niistä ison ongelman itselleni. Minä aloin mietiskellä näitä pieniä siemeniä minun elämässäni uudestaan ja uudestaan, ja kun minä kasvoin, hyljättynä olemisen tunne kasvoi myös. Mikä minussa on vialla? Joten tulin siihen tulokseen että ainut vastaus minulle oli päättää oma elämäni. Minä kävelin äitini huoneeseen ajatellen etten halua kenenkään näkevän minua, koska minä olin niin päättäväinen lopettaakseni elämäni, lopettaakseni tyhjyyden, kärsimyksen ja yksinäisyyden että mikään ei voisi estää minua. Minä aloin huutaa ja itkeä Jumalalle, ”Jumala anna minulle anteeksi” ja ase laukesi.”

 

Pat:

Hän on kirjoittanut tapahtuneesta kirjan ja hän on täällä kanssamme tänään. Tervetuloa ohjelmaan. Se on mahtava kirja.

 

Tamara:

”Kiitos Pat.”

 

Ohjelman juontaja:

Ase oli .38 kaliperin poliisi erikoismalli ja sinun äidilläsi oli se hänen yöpöytänsä laatikossa.

 

Tamara:

”Kyllä.”

 

Pat:

Minä ymmärsin että ääni sanoi sinulle että älä ammu itseäsi kasvoihin.

 

Tamara:

”Kyllä, näin ääni sanoi minulle. Kun minä aloin suorittaa tehtävääni olin niin päättäväinen lopettaakseni elämäni että aluksi laitoin aseen päätäni vasten. Ääni puhui minulle ja sanoi: ”Älä osoita aseella päähäsi vaan laita se sydämesi päälle.” Minä riitelin tämän äänen kanssa ja sanoin, ”Ei, minä vien tämän tehtävän päätökseen jonka minä olen aloittanut” Yhtäkkiä minä näin näyn miltä tulisin näyttämään jos minä jollain ihmeen kaupalla selviäisin siitä, ja minä tunsin sääliä perhettäni kohtaan. Joten minä kuuntelin ääntä ja minä poisti aseen osoittamasta päätäni ja siirsin aseen piipun sydämeni päälle.”

 

Pat:

Osoitit aseella suoraan sydämeesi?

 

Tamara:

”Kyllä, minä tiesin missä minun sydämeni oli ja minä otin aseen ja tähtäsin sillä suoraan siihen, sillä minä en tulisi ampumaan ohi. Minä halusin tuon aseen lähettävän minut iankaikkisuuteen sillä minä olin niin epätoivoinen päättääkseni kipuni ja kärsimykseni.”

 

Pat:

Joten sinä vedit liipasimesta ja aseesta kuului äänekäs laukaus, ja mitä sitten tapahtui?

 

Tamara:

”Pat, kun minä vedin liipasimesta, minä tunsin kuinka kehoni teki kuolemaa. Minä tunsin kuinka veri syöksyi keuhkoihini, kuolema tarttui kehooni ja minusta tuli sokea ja kuuro. Ja kun minun sieluni jätti minun ruumiini, minä aloin matkustamaan kovempaa kuin valon nopeus. Ja minä putosin ja putosin ja yhtäkkiä tämä räjähdys tapahtui minun sisälläni. Se oli ikäänkuin rikkihappo olisi polttanut minua ja kuluttanut minua kaikin mahdollisin tavoin. Se oli niin kamalaa ja kauhistuttavaa että ei ole olemassa mitään sanoja millä kokemaani sen tason kipua ja palamista pystyisi kuvaamaan.”

 

Pat:

Mitä se oli?

 

Tamara:

”Se oli Helvetti, Pat. Se oli Helvetti niinkuin Raamattu sen kuvaa. Se oli Helvetin tuli. Kun minä katselin ympärilleni en ollut pelkästään kuoleman paikassa mutta minusta oli tullut kuolema. Minä en ollut enää paikassa jossa oli rauha vaan minä olin paikassa jossa oli täydellinen kärsimys.”

 

Pat:

Olitko sinä kauhuissasi?

 

Tamara:

”Minusta oli tullut pelko!” Minusta oli tullut pelon olento. Raamattu kuvaa että kuolema on Jumalan läsnäolon puuttumista. Jumalan tai minkään hyvän puuttuessa sinun sielusi muuttuu pelon olemukseksi, mikä on rakkauden vastakohta. Minun olemukseni, minun persoonani muuttui pelon olennoksi, kivun olennoksi, täydellisen eristäytyneisyyden olennoksi.”

 

Pat:

Oliko sinun ympärilläsi ketään muita?

 

Tamara:

”Pat, minä pystyin näkemään tuhansia ja miljoonia ihmisiä jotka olivat ympärilläni, mutta minä en pystynyt kommunikoida heidän kanssaan.”

 

Pat:

Oliko se niinkuin järvi? Oliko siellä sulaa…

 

Tamara:

”Se ei ollut niinkuin järvi, sitä on vaikea kuvailla. Voisi sanoa että se oli ikäänkuin järvi sillä siellä oli valtava ihmismeri. Minun ympärilläni oli lukuisia kammioita ja kaikki ihmiset jotka olivat niissä olivat samanlaisia muodottomia olentoja kiljuen kivussa ja kärsimyksessä täydellisen kauhun vallassa. Se oli hirvittävää kiljumista mille ei tullut loppua. Ei ole olemassa mitään sanoja millä pystyisi kuvailla kuinka kauhistuttavaa tämä oli.”

 

Pat:

He kiljuivat siellä tuskissaan?

 

Tamara:

”He kiljuivat tuskissaan. Heistä oli tullut täydellisesti kuoleman olentoja. ihmisen mielen on vaikea ymmärtää näitä asioita. Minä muistan kun minä katsoin erästä yksilöä hän oli noin metrin päästä minusta ja kun minä näin hänet minä tiesin kaiken hänestä. Minä tiesin jokaisen synnin mitä hän oli tehnyt, minun tietoni hänen elämästään oli täydellinen. Minä tiesin kaiken mitä hän oli tehnyt väärin. Minä tiesin hänen ajatuksensa ja tunteensa. Minä tiesin hänen tahtonsa. Tietoisuuteni kaikesta mitä pystyin vain ajattelemaan oli täydellinen. Se oli niinkuin saisin Harwardin tutkinnon yhdessä hetkessä. Mutta sillä ei ollut väliä sillä siinä hirvittävässä palamisen tuskassa. Ainut tieto jolla oli merkitystä oli se että Jeesus Kristus oli Herra. Ja minä olin tässä suuren kärsimyksen tilassa, sanoinkuvaamattomassa tuskassa, ja ainot asia millä oli väliä oli se että minä en koskaan antauntunut Jeesuksen Kristuksen Herraudelle.”

 

Pat:

Oliko katumus osana tuntemuksiasi?

 

Tamara:

”Todellakin oli. Oli valtavan paljon katumusta ja häpeää ja syyllisyyttä siitä että minä olin uskonut valheeseen, ja että minä olin uskonut petokseen. Kun minä katselin ihmismassan yläpuolelle minä pystyin näkemään koko universumin, Pat. Se oli niinkuin Maa olisi suurennettu ja meillä kaikilla oli ikäänkuin yhteinen tunne, yhteinen ymmärrys siitä, että kukaan miljoonista minun kanssani siellä olevista ihmisistä, ei halunnut kenenkään muun tulevan sinne missä me olimme. Me halusimme ihmisten menevän Maan päälle varoittamaan kaikkia ihmisiä siitä että he eivät saa uskoa valhetta ja tulla vihollisen pettämäksi ja tulla tänne.”

 

Pat:

Olisitko ennen tätä pystynyt kuvitella mielessäsi mitään näin kauheaa?

 

Tamara:

”En olisi. Nyt minä luen Raamattua ja näen miten se kuvaa Helvetin. Minä katson minun kokemustani ja ei ole olemassa mitään sanoja millä sitä voisi kuvata.”

 

Pat:

Oliko sillä mitään loppua näille ihmisille?

 

Tamara:

”Ei, sille ei ollut mitään loppua ja sinä pystyit katsomaan laajan kuilun yli taivaaseen ja nähdä rauhan, ilon ja kokonaisuuden ja sinä tiesit että sinä et koskaan tulisi kokemaan tuota. Koska aika ei ole olemassa iankaikkisuudessa, sitä ei ole siellä ollenkaan. Joten sinä tiesit että sinä olet siellä ikuisesti ilman helpotusta. Palaminen ei ikinä lopu, huuto ei ikinä lopu ja ainot asia mitä voit tehdä on toivoa että kukaan muu ei tule sinne missä sinä olet.”

 

Pat:

On hyvin voimallista ajatella tätä asiaa. Ihmisen mieli ei voi käsittää mitään näin kamalaa.

 

Tamara:

”Ei pystykään. Ihmisen mieli fyysisessä muodossaan ei pysty ymmärtämään hengellisiä asioita ollenkaan. Mutta on mahtavaa että Jumalan rakkaus on niin ihmeellistä että ennen kuin ammuin itseni minä itkin Jumalalta anteeksiantoa, ja siinä epätoivon parkumisessa Jumala kuuli minua. Hän on niin uskollinen sanalleen ja lupauksilleen. Kirkuessani ja tuskassani kai kaiken kokemani ilmestyksessä, Jumala tuli alas Taivaasta ja hänen kätensä poimi minut ja nosti minut ylös. Me olemme pelastetut uskosta. Minä tajusin että minä en ollut siellä tekojeni takia vaan sen takia että minä en ottanut vastaan Jeesusta minun Herranani. Tämä käsi poimi minut ja nosti minut tämän suuren kuilun yli, kuilu oli valtava mutta Jumalalle se oli vain yksinkertainen raja.”

 

Pat:

Näin Jeesus sanoi vertauksessa, että välillemme on laitettu suuri kuilu.

 

Tamara:

”Se oli suuri kuilu joka oli vain pimeää tyhjyyttä. Minä menin sen yli ja minä menin sisälle Jumalan läsnäoloon. Pat, Jumalan läsnäoloa on myöskin mahdotonta kuvailla, mutta se oli rakkautta. Minä olin lähtenyt kuoleman ja kärsimyksen paikasta pimeydessä ja nyt minä olin tullut rakkauden ja valon paikkaan. Ja minä koin Jumalan eheyden. Minä koin hänen armonsa ja laupeutensa ja siellä oli yksimielisyys Kristuksessa jota on mahdoton kuvata. Minun kipuni ja kärsimykseni olivat poissa ja minä olin täydellisen eheyden läsnäolossa. Sinä pystyit näkemään kivien ja valojen kauneuden ja pelkästään sen näkeminen teki nuorekkaaksi ja oli virkistävää. Se oli mahtavaa.”

 

Pat:

Puhuivatko ihmiset sinulle siellä?

 

Tamara:

”He kaikki kommunikoivat mutta minun ei sallittu osallistua mihinkään mitä siellä tapahtui. Minun sallittiin nähdä se mutta en saanut osallistua siihen itse tai nähdä liikaa yksityiskohtia. Oli monia asioita ymmärrettäväksi ja tieto oli vapaata. Kun minä matkustin Taivaaseen minut puhdistettiin synneistäni. Henkimaailmassa sinua eivät sido fyysisen maailman rajoitukset. Joten minut tuotiin takaisin kotini katolle, ja minut laskettiin suoraan takaisin kehooni ja kun hän teki niin minä pystyin samantien näkemään ja kuulemaan taas. Sillä hetkellä minä tiesin että minä antauduin Jeesuksen Kristuksen Herraudelle ja minä tiesin että milloin vain minun täytyisi kohdata itsemurhaan liittyvä häpeä, kaiken sen häpeä mitä minun täytyisi kohdata, minä tulisin olemaan ok.”

 

Pat:

Tulitko sinä takaisin leikkaus-saliin vai kotiisi?

Tamara:

”Minä tulin takaisin kotiini. Kun minä olin mennyt huoneeseen olin mennyt sinne yksin eikä kukaan tiennyt että minä olin siellä. Minä en tiedä kauan minä olin ollut poissa ruumiistani.

Mutta kun tulin takaisin niin huusin äitiäni ja hän soitti ambulanssin. Kun ambulanssi saapui he kysyivät jopa äidiltäni että kannattaako minua edes viedä sairaalaan, sillä minä olin kauttaaltani harmaan värinen, minä olin kuoleman kalpea. He luulivat että minä olin hiipumassa kuolemaan mutta he eivät tajunneet että minä olin ollut jo kuolleena ja olin juuri tullut takaisin. Parin tunnin sisällä olin mennyt ”kannattaako häntä viedä edes sairaalaan” tilanteesta leikkaukseen ja sieltä teho-osastolle. Siellä he sanoivat että minussa ei ole mitään vikaa ja he laittoivat minut tavalliseen huoneeseen. Minun elpymiseni oli ihmeellistä.”

 

Pat:

Osuiko luoti sinun sydämeesi?

 

Tamara:

”Minä ammuin ohi sydämestäni vähemmän kuin tuuman neljäs osan. Siitä mitä ymmärsin niin .38 kaliperin luodin olisi pitänyt repiä sydämeni täysin kappaleiksi.”

 

(Otin vapaudeksi lyhentää haastattelua hieman tässä kohtaa.)

 

Pat:

Mitä sinulle tapahtui tämän jälkeen?

 

Tamara:

”Sitä kuulee todistuksia missä Jumala vapauttaa ihmisiä tunnetasolla, mutta tätä ei tapahtunut

minulle. Kun minä tulin takaisin Jumala paransi minut toivottomuudesta mutta hän ei parantanut minua tunnetasolla hetkessä. Minä aloitin matkani, ja tällä matkalla, joka on ollut hieno matka, Jumala alkoi opettaa minua siitä kuinka minun pitäisi ottaa Hänen sanansa lupaukset ja soveltaa niitä minun mielessäni ja tunteissani. Jumala on tässä käsittelyssä vapauttanut minut täydellisesti ja tehnyt minut eheäksi että en ole enää tunteellisesti vahingoittunut, masentunut, surullinen, yksinäinen tai hylätty.”

 

Pat:

Uskoivatko ihmiset sinua kun sinä kerroit tästä heille. Kerroitko sinä perheellsesi ja vanhemmillesi missä sinä olit ollut?

 

Tamara:

”Tiedätkös, ensin en kertonut siitä heille, Pat. Sillä se pelotti minua. Minä tiesin että itsemurhaa yrittäneitä ihmisiä pidettiin huomionhakuisina. Minä en halunnut että ihmiset ajattelivat että minä haluan huomiota. Minä halusin ihmisten ajattelevan että se mitä sanoin oli totta. Koska minä olin niin peloissani mitä ihmiset ajattelivat minusta en kertonut asiasta kenellekkään. Kaksi vuotta pidin tämän salaisuuden itselläni. Kun minä olin valmis kertomaan siitä ihmisille aloin käydä kirkossa ja opiskella Jumalan Sanaa. Minä aloitin matkan jolloin opettelin kuinka olla vapaa ja kuinka soveltaa risti elämässäni. Mutta minä tein paljon virheitä. Minä kävin ystävieni kanssa juhlimassa sillä minä luulin tarvitsevani heitä. Mutta Jumala näytti minulle toisin.

Joten kun minä aloin kertoa tarinaani, ihmiset sanoivat, ”Jos sinä todella puhut totta, niin miksi sinä menit takaisin ja teit näitä asioita?” Tämä on täydellinen tilaisuus kertoa heille että niin kauan kuin meidän sielumme on kehossamme, me olemme sodassa oman sielumme puolesta. Minun on täytynyt oppia kuinka ristiinnaulita oma lihani ja elää Jumalan Hengessä. Minä olen käynyt tämän matkan ja nyt kun kerron ihmisille todistukseni minä näen kuinka ihmiset pelastuvat, vapautuvat, ja heidät ennalleenasetetaan ja eheytetään siinä samassa rakkaudessa jonka hän antoi minulle. Minä näen kuinka Jumala ilmestyy muiden ihmisten elämässä ja se on mahtavaa.”

 

Pat:

Tamaran kirjan nimi on ”Delivered” (vapautettu), ja mikä kertomus se onkaan. Se on kertomus matkasta Helvetistä Taivaaseen ja se on erinomainen. Jumala siunatkoon sinua Tamara.

 

Tamara:

”Me palvelemma mahtavaa Jumalaa ja Pat minä haluan sanoa yhden asian. Jos sinä uskot mihinkään muuhun kuin Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin, sinä uskot valheeseen. Sillä evankeliumi on totuus, se on ainoa totuus. Jeesuksen Kristuksen evankeliumiin ei voi lisätä mitään eikä siitä voi ottaa mitään pois.”